El鋗鋘i  kev鋞,  kuin  sulaa  hulluutta

kuljen  aamutaivaan  alla.

Silm鋞  sokeina,  jalat  rakoilla  ja

syd鋘  hakkaa  kahtasataa.

Oli  pakko  -  vaihdoin  suuntaa.

Palaan  polkuni  j鋖ki?  nyt  on  kiire.

P鋓v?nousee  sittenkin...

Nyt  tied鋘  mit?sanoa!

Mieleni  maisemassa  ainoat  maamerkit

ovat  j鋞t鋗鋘i  syv鋞  arvet!

Juoksen  ja  koetan  suunnata  kotiin

mutta  kuljen  ristiin,  eksynyt  poika!

Sulavat  tunteet  j滗tyv鋞  j鋖leen,

pahoja  sanoja  ja  askel  painaa!

Mustavalkoiseen  maailmaan

tahdon  kuitenkin  palata  ja  huutaa!

VIHAAN  SINUA  IHMINEN!

J腖JITIN  SEN,  J腖JITIN  SEN

KADONNEEN  LAUSEEN!

VIHAAN  SINUA  IHMINEN!

KADONNEET  KOLME  SANAA!

OLIKIN  JO  AIKA  VAIHTAA  SUUNTAA!

VIHAAN  SINUA  IHMINEN!

EI  MINULTA  MIT哪N  PUUTU

N腎LL?MENN哪N,

EI  MIK哪N  MUUTU!

VIHAAN  SINUA  IHMINEN!

KADONNEET  KOLME  SANAA,

EN  AIO  EN哪  VAIHTAA  SUUNTAA!

Takalukossa  on  ovi,

kynnys  on  ylitetty  viimeist?kertaa

Menneen  talven  lumia  kaikki,

hiljaa  haihtuneet  taivaan  tuuliin.

P鋓v?k滗ntyy  ehtoon  puoleen,

min?k滗nnyn  selin  ja  isken  tulta;

koska  jalkoja  viel鋕in  paleltaa  -  mutta  ei  kauaa!

Ei  askeltakaan!  (ei  sanoja!)

En  l鰕d?en滗  tarvetta  (karata!)

Jos  totuus  ei  pala  tulessakaan,

oli  paluuni  oikein  ja  puhe  turha